pyytää anteeksi kuvista. Kirjoitin liian vaikeasti, enkä saanut otettua kunnollisia
kuvia, mutta ehkä selviätte näiden kanssa ;) Toivotaan myös, etten 5. osan
yhteydessä asettanut tälle seiskalle liian suuria paineita, mutta kuten jo silloin
sanoin, mulla oli hauskaa tätä osaa kirjoittaessa.
Raul luovutti ja päätti lähteä kotiin. Se kuitenkin osoittautui paljon odotettua
vaikeammaksi. Hän harhaili ympäri metsää, muttei tuntunut millään löytävän tielle. Raul
vilkuili puiden oksille ja taivaalle epätoivoisena ja voihki ääneen toivoen, että joku
löytäisi hänet ja auttaisi takaisin kaupunkiin. Ehkä kaikki kadonneet ihmiset olivatkin
vain eksyneet metsään, eikä dryadeilla ollut asiaan osaa eikä arpaa.
Yön pimein hetki oli käsillä ja Raul lysähti väsymyksestä maahan. Jos hän nukkuisi
yön yli metsässä ja yrittäisi uudelleen valoisan aikaan, hän löytäisi varmasti takaisin.
Hetken aikaa Raul ehti maata maassa tähtiä katsellen, kunnes hänelle tuli erittäin
epämiellyttävä olo. Kuin kymmenet silmäparit olisivat tuijottaneet häntä pimeyden
suojista, mutta ketään ei näkynyt. Raul nousi istumaan ja vilkuili ympärilleen. Hän
kuvitteli varmasti. Missään ei näkynyt liikettä eikä hiiskaustakaan kuulunut.
Aivan yllättäen jossain rasahti oksa. Raulin mieleen tulvahtivat muistot vihreäihoisesta
olennosta ja hän ponkaisi pystyyn. Samassa kaikkialla hänen ympärillään alkoi näkyä
sulavasti liikkuvia hahmoja. Ne liikkuivat nopeasti puulta toiselle Raulin ympärillä ja
tulivat koko ajan lähemmäs ja lähemmäs. Raul ei tiennyt mitä tehdä. Hän vain pyöri
ympäriinsä ja katseli olentoja. Kun mitään muutosta ei tapahtunut ja olennot tuntuivat
tulevan lähemmäs yhä nopeammin Raul lysähti epätoivoisena maahan ja huusi minkä
keuhkoistaan sai irti. Kaikki pysähtyi. Ei kuulunut enää tuulen ulinaa, eikä mikään
liikkunut. Olennot olivat pysähtyneet ja katsoivat kaikki Raulia.
Raul hautasi kasvonsa käsiinsä ja hänen ympäriltään alkoi taas kuulua epämiellyttävää
suhinaa. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin peloissaan. Hänen ei olisi koskaan pitänyt
tulla metsään, ei edes katsoa sinne päin. Miksi hän ei vain ollut uskonut Maytä ja
unohtanut koko metsän. Hän tunsi itsensä typeräksi ja ymmärsi miksi Springa oli
halunnut hänen lähtevän. Nyt Raul toivoi sydämensä pohjasta, että Springa ilmestyisi
taas jostain ja hoitaisi nuo kamalat olennot pois, niin kuin hän oli tehnyt sille
vihreäihoiselle. Metsässä oli jotain. Jotain mistä ihmisten ei pitäisi tietää ja jotain, joka
koituisi Raulin kohtaloksi. Ilman suhina oli loppunut. Dryadit olivat pysähtyneet
aivan Raulin viereen ja tämä pystyi kuulemaan niiden hennon hengityksen.
Raul tunsi kosketuksen olkapäässään ja horjahti pelästyksestä.
"Mitä te haluatte musta?" Hän kysyi ääni väristen. Oliot katsoivat Raulia silmät pyöreinä
ja suut hymyyn vääntyneinä. Raul katsoi niitä kaikkia inhoten. Mitä nuo oliot halusivat?
Useimmiten ihminen olisi jo lähtenyt nymfien mukana minne tahansa, mutta Raulissa oli
jotain erilaista. Jotain outoa, johon nymfit eivät saaneet yhteyttä.
Oli oikeastaan mahdotonta, että kukaan ihminen olisi ymmärtänyt dryadien käytöstä.
He kilpailivat huomiosta. He kilpailivat ihmisistä ja siitä, kuka saisi viedä kenetkin
lammelle. Yleensä dryadeista oli hauskaa katsella mitä najadit tekivät, mutta useimmiten
najadit eivät tehneet mitään mielenkiintoista ilman ihmisen läsnäoloa. Siksi dryadit
kilpailivat ihmisistä. Siksi he halusivat viedä ihmiset lammelle.
Springa kyykistyi miehen viereen ja kosketti tämä olkapäätä. Raul käänsi päänsä
nopeasti tyttöä kohti ja hänen kasvoilleen levisi helpottunut ilme.
"Auta minua, autathan" hän kuiskasi ja Springa vastasi hymyllä. Hän oli voittanut kilpailun.
Kommentit